Nyt kun Kapu on vielä viikon sairaslomalla (huoh, odottavan aika on pitkä) ja ratsastuskiellossa, niin muistellaan hitusen meidän aiempia maastoreissuja. Vauhtia ja tilanteita ei ole niistä reissuista kyllä puuttunut, siitä pitää kyllä säpäkkä eläkeläisherra-Kapu huolen. Milloin on hypättä ojaan kun hirvi ryykäsi eteen meidän laukatessa hiekkatien pätkällä, milloin on herraa kiukuttanut ja ainoa suunta on ollut pakki, milloin on metsäkanalintuja lähtenyt jaloista lentoon, milloin on menty nelikavioluisussa pellolla...
Itselläni on sellainen onni, että ihan omalta kotipihaltani lähtee oikeastaan joka suuntaan hyvät maastot ja reitit. Pikkuisen joutuu autoteitä pitkin mennä, mutta onneksi Kapu ei autoista ja muista tiellä kulkevista kamppeista välitä, ennen kuin pääsee hiekkateille, peltoteille, metsäautoteille tai pelloille. Ja sekin on hyvä tuuri, että suurin osa täällä päin autoilijoista YMMÄRTÄÄ väistää ja hiljentää kun näkee ratsukon tiellä. Tosin kerran yksi puurekka aiheutti minulle kohonneen verenpaineen kun pyyhkäisi täydellä faartilla ihan meidän vierestä, Kapu pikkaisen säpsähti ilmavirtaa joka meitä pyyhkäisi mutta ei onneksi mitään muuta. Mun ihana poju! Minä siinä sit naama punaisena puin nyrkkiä rekan perään ja huudan ruokottomuuksia. Onneksi kyläläiset jo tietävät meikäläisen temperamentin niin eivät enää korvaansa lotkauta kun tämä akka mesuaa. Olis kiva tietää millaisena kylähulluna pitävät =)
Yksi maastoreissu on kyllä jäänyt elävästi mieleen. Muuten kiva reissu, rauhallista oli metsässä ja Kapu oli kiltisti. Ei vouhkannut tai tuijotellut puita yms. Siinä linnunlaulua kuunteltiin meidän taittaessa rauhaisasti auringon paisteessa matkaa, kunnes ilmoille pääsi kimakka pieru. Heti alkuun kerrotaan, että se ei tullut ratsastajalta vaan hevoselta. Tätä Kapu sitten kovasti säikähti. Otti jättiloikan sivuun ja kauhea puhina päällä. Kapu tepasteli paikallaan kuin mikäkin ori ja ihmetteli, mistä moinen ääni oli oikein tullut. Minulla täysi työ pysyä satulassa kun herra siinä teiskasi. Vihdoin sain papan rauhoittumaan ja nauraen tuumasin, että omaa pierua menit sit säikähtämään. Oli herra aika nolo... Jonkinmoisen virtapiikin heppa tästä sitten itselleen sai kun laukassa piti tosissaan tehdä töitä, että herra pysyi käsissä. Tästä ärsyyntyneenä laitoin Kapun sitten töihin, ja oli suhteellisen siistiä mennä kootussa laukassa metsätietä avossa eteenpäin. Miksi aina silloin kun kukaan ei näe, Kapu menee niin mahtavasti :) Laukkasi ylöspäin mun istunnan alla, ja oli niin komeassa muodossa häntä kaarella, into piukassa. Voisi kun menisi aina samalla tavalla myös kentällä.
Talvella maastoilu pitää sisällään paljon umpihankiratsastusta ravissa ja laukassa. Ja kyllä kuulkaa herra nauttii menosta. Mitä syvempi hanki, sen lennokkaampaa on meno. Toivottavasti ensi talvena olisi oikein paljon lunta niin pääsisi taas pelloille ja metsäautoteille laukkaamaan =)
Tiedän että hevoseni on maailman paras kerjäämään namuja, herkkuja, ruokaa, rapsutuksia yms. Mutta että armas karvamoponi osaa myös omatoimisesti palkita itsensä, se oli minullekin ihan uutta.
Tänä aamuna Essin kanssa (meidän "ottotyttö", Kapulle rakas hoitaja) mentiin tekemään aamutallia. Kapu oli hörisemässä heti kun ulko-ovi aukesi. Olin kippaamassa pojalle aamuruokia ruokakaukaloon kunnes huomasin, että karsinassa oli jotakin ylimääräistä. Turpeen alle oli ilmiselvästi yritetty piilottaa tyhjä hevosnamipussi. Otin pussin käteeni ja vilkaisin hevostani murhaavasti. Nolona Kapu käänsi katseensa pois ja oli sen näköinen kun pikkulapsi joka on yllätetty karkkivarkaista. Yritä siinä sit moittia hevosta kun toinen on niin syyttömän näköinen =)
Kaikista mielenkiintoisinta tässä on se, että miten ihmeessä Kapu on sen itselleen sinne karsinaan saanut. Kapun karsina on auki edestä, eli siinä ei ole kaltereita vaan poju voi työntää päänsä karsinan seinän yli käytävälle. Namit olivat harjapaksissa jemmassa, joka on sellaisen hyllyn päällä seinän vasten Kapun karsinan vieressä. Edellisenä iltana siitä muutaman namin pojalle annettiin ja pussi takaisin omalle paikalleen harjalaatikkoon.
Kovin on pojun kaulan täytynyt venyä että on pussin sieltä laatikosta saanut, sen verta kaukana se kuitenkin on. Ja se, että ylipäätänsä on sen kannen saanut auki. Täytyy vakavasti harkita semmoisen kameran hommaamista talliin sillä olisi kiva tietää mitä kaikkea tuo mun armas karvakasani yön pimeinä tunteina touhuaa. Muutaman kerran on ollut heinäverkko niin hukassa, että vasta päiviä katoamisen jälkeen se on löytynyt turpeiden alta vaikka koko karsina on käännetty ympäri miljoonaa tsiljoona kertaa.
Fasu tuli Kapun tallikaveriksi vajaa viikko sitten. Yllättävän sopuisasti on kaverusten elo yhdessä lähtenyt käyntiin, vaikka Kapu on ollut yksikseen tämän rantsin pomona ja kukkona tunkiolla reilun vuoden. Vissiin herrat muistivat toisensa Muhosen tallin ajoista, jolloin he olivat muutaman vuoden karsinanaapurit, koska tosi äkkiä molemmat ovat ottaneet toisen osaksi laumaa ja ovat toistensa perään koko ajan. Jos toinen on tallissa, ja toinen ulkona niin voi kamala sitä hätää ja huutoa.
Alkuun herrat olivat ihan eri laitumilla, koska Kapu on aika kingi laitumella ja eikä siedä muita hevosia samalla laitumella. Tarkoitus oli, että tässä ajan kanssa jaamme isot laitumet kahtia, että molemmat pojat saavat sitten olla samalla laitumella, mutta omalla puolella. Kunhan nyt ensin Fasu kotiutuu ja oppii talon tavoille.
Mutta torstai-iltana meni suunnitelmat uusiksi. Kapu on nyt ollut 1,5 viikkoa sairaslomalla ja "tuomittu" laiduntamaan pienellä laitumella vielä toiset 1,5 viikkoa, koska herran toinen takajalka on piikitetty klinikalla jännetupen tulehduksen takia. Kapu oli ulkona laitumella sen aikaa kun Fasua taluteltiin pihalla. Vietiin valkoinen poju sisälle hoidettavaksi, Kapu sai jäädä ulos. Pitäähän sitä nyt vanhojen herrojen oppia olemaan erossa siitä toisesta osapuolesta (kutsumme herroja ystävällisesti Majakaksi ja Perävaunuksi, niin kiintyneitä he ovat toisiinsa, varsinkin Kapu on Fasun perään mikä oli minulle todella yllätys).
Yhtäkkiä alkoi pihalta kuulumaan kavioiden kopinaa. Minulle tuli heti sellainen aavistus, että se on Kapu ja se on taatusti tullut langoista läpi (Kapun sairasloma-aitauksen langoissa ei kulkenut sähkö tuolloin, nyt kulkee). No, Kapuhan siellä oven takana odotti että pääsisi sisälle. Kävin korjaamassa langat ja vein eläkeläisen takaisin ulos. Sen, että sain langat kiinni ja käänsin selkäni niin NAPS! Kapu ryntäsi langoista läpi ja häntä töttöröllä veti laukkaa pihalla. Minun sydäntäni kylmäsi, 1,5 viikkoa sitten piikitetty jalka ja vielä ei saisi käyntiä kummempaa mennä. Siinä kohtaa alkoi minulla savu nousemaan korvista, sillä Kappari ihan selkeästi näytti minulle keskikaviota käytöksellään ja kaiken kukkuraksi herra oli laukkaamassa minua ja mun pihalla parkissa olevaan autoani kohti. Huudahdin jotakin K18- materiaalin piiriin kuuluvaa ja käännähdin herraa kohti.
Täydestä vauhdista Kapu teki reittimuutoksen keskelle mun marjapuskiani ja siitä komea hyppy vauhdilla yli minun vadelmapuskien. Jäin monttu auki katsomaan iloisesti kirmaavaa jalkavaivaista hevostani jonka musta hanuri livahti laitumen katoksen taakse. Fasun omistaja, Heidi, nopeasti sulki rintin ja niin jäi minun orhini kirmaamaan laitumelle innosta puhkuen. Minun mielessäni kävivät nopeasti vaihtoehdot Kapun myymisestä kenttähevoseksi siihen, että haen naapurista haulikon. Mutta eihän siinä voinut muuta kuin nauraa kun Heidi totesi, että aikasta kipeä tuo sun hevosen jalkasi tuntuu olevan kun noin vain vinolla lähestymisellä tyylipuhtaasti veti 1,5 metristen puskien yli kaula kaarella ja korvat höröllä. Kuin lisätäkseen Kapu uhittelevasti puhalteli laitumella, että mua ei yhdet puskat estä.
Että sellainen jalkavaivainen, vanhus mun kotona asustelee.
Törö...
Ajattelin alkaa pitämään blogia hevosestani ja minun hevoselämästäni. Niissä kun riittää vauhtia, vaarallisia tilanteita sekä huumoria. Jahka pääsen sinuiksi tämän blogin kanssa niin alan lisäilemään tänne kuvia ja tekstejä.
Jenni
