Toukokuussa talliimme muutti oikein maatiaskissojen kunkku kollipoika Onni. Pikkuhiljaa pienestä rääpäleestä on kasvamassa pihan kunkku, ja toivottavasti myös hiirien kauhu.
Onneksi pikku-rääpäle on kotiutunut hyvin ja on hyvä kaveri niin Kapun kuin Jalmarinkin kanssa. Jalmarin kanssa ollaan kyllä enemmän kuin kaveri. Nämä kaverukset on kuin paita ja peppu. Otetaan yhdessä nokoset kuusen alla, remutaan pensaiden alla, juodaan samasta kupista ja leikitään pitkin pihaa.
Itse kun olen allerginen kissoille, niin on ollut mielenkiintoista huomata kuinka olen pikkuhiljaa alkanut sietämään meidän kattimusta. Alussa kun kissiä silitin niin nokka alkoi vuotamaan ja silmät kutiamaan, mutta nykyään saan äärimmäisen harvoin mitään oireita Onnista. Ja se on hyvä asia sillä, kyllä minun koiraihmisenä täytyy myöntää että on tuo pikkumies varastanut minun sydämen.
Ja mitä tulee siihen että kissa on puhdas tallikissa, niin ööö... Metsään meni. Nyt kun on ollut näin kuuma, niin meillä on ollut ulko-ovi auki. Aikasta usein tulee pikkumies sisälle, koska hän on äärimmäisen sosiaalinen pikkukissa, mikä on minusta vain hyvä asia. Yhdet kakat on väännetty äiteen kukkaruukkuun ja siitä jouduttiin jäähylle, samaten kun sohvaa on alettu kynsimään niin on joutunut jäähylle. Mutta edelleen kissa on sisälle tervetullut, käymään, mutta yöt Onni on tyytyväisenä nukkunut tallin nojatuolissa Onni-oravan kanssa. Ja hyvä niin, tallikissan virkaa Onni on taloon tullut tekemään... Mitä nyt siinä sivussa on hurmannut kaikki, mukaan lukien blogin pitäjän.
